Lattialla on vaatteita enemmän ku kaapissa, leluja enemmän ku lelukaupassa ja roskia enemmän... noh, niitä on paljon. Siitä on nyt neljä tuntia kun alotin tän vaatekaappi/siivousprojektin.Yleensä teen yhen asian aina loppuu asti ennen kun alotan uutta projektia. Mutta nyt yritän jotain uutta. Oon nimittäin pistäny merkille sellasen ikävän seikan, että oon jollain ihmeen kaupalla saanu tehtyy itestäni klassisen suorittajan. Ja oon JÄRKYTTYNY! En mie voi olla suorittaja, samalla tavalla ku mie en voi olla siivousfriikki, nalkuttaja, naapurikyylä.. Kamala tunne iskee välillä, sellanen etten edes tunne itteeni enää. Huoh, äitiys muuttaa, totta tosiaan.

No siis tämä projekti. Vaihdettiin makkareitten paikkaa viime viikolla, isommasta tehtiin lasten huone ja muutettiin ite pienempään. Jätin tän vaatekaappien järjestelyn myöhemmälle, eli tälle päivälle. Ajoin miehen ulos lasten kanssa. Sanoin, että tuntiin ei ole takasin tulemista ja uskoin rehellisesti saavani tän homman hoidettua siinä ajassa. Mutta tein sen virheen että laitoin taustalle pyörimään "Sex and the city"- elokuvan ja jäin sitten tuijottelee sitä ja perhe pelmahti paikalle hommien ollessa aivan kesken. Mies rauhotteli ettei tässä kiirettä ole, työttömiä ollaan molemmat eikä meillä ole muuta kun aikaa. Silti, kamala ahdistus, homma on kesken, uutta pitäs alottaa, lapset täytyy syöttää ja laittaa nukkumaan... APUA! TIMEOUT!

Joten, pidän nyt taukoa. Tahallaan. Annan silmän tottua sotkuun, sydämen sykkeen tasaantua ja vasta kun tää sekasorto ei enää häiritse yhtään, vasta sitten siivoan sen pois. En jaksa olla enää joka hetki siivoamassa, koska pelkään jonkun tulevan meille kylään ja näkevän likaiset vaatteet pitkin lattioita tai tiskit tiskipöydällä. Antaa olla, mitä sitten. Yritän omaksua uuden ajattelutavan. Siedätyshoitoa tavallaan. Saas nähdä onko tää sotku täällä vielä illalla, tai huomenna tai ens viikolla.

Tahon olla rennompi. Osata nauttia pienistä ihanista asioista, kuten siitä miten hassua on kun esikoinen repii pyykit narulta, vetää kalsarit päähänsä ja juoksee ympäri taloa. Tahon nähä siinä sen hauskuuden, enkä sitä extratyötä, jonka joudun tekemään kun ripustan ne vaatteet uudestaan kuivumaan. Tai kun tyttö sotkee ittensä mustikoilla, tahon nähä suloisen naaman marjojen keskellä, enkä sitä kauheeta sotkua mikä ei luultavasti edes lähde pöytäliinasta koskaan pois. En haluu olla nipo, en haluu elää elämääni siivoten ja siivoten vaan tahon elää niin että voin kymmenen vuoden päästäkin kattoo sitä mustikkatahrojen koristamaa pöytäliinaa ja hymyillen muistella esikoisen iloa kun se sai syödä ite mustikoita, omin pikku kätösin.

Joten nyt tuijotan tätä sotkua. Se häiritsee vieläkin, ärsyttää. Vaikkei siitä mitään oikeeta haittaa ole.