Peter Pan

Tapasin viikonloppuna tyypin jonka oon tuntenu kirjaimellisesti koko ikäni: veljeni. Hän sai miut kyllä aika hämmentyneeks. Tajusin nimittäin ettei tää 26 vuotias kahden lapsen isä oo millään mittarilla vielä aikuinen. Ja parasta tässä on se että hän tietää sen itekkin ja on ok sen asian kanssa. Tai oikeastaan tuo on vasta toiseksi paras juttu, parasta nimittäin on se että hänen puolisonsakin on ok sen asian kanssa. :)

Miten tää asia sitten tuli esiin? No sanotaampa nyt eka että oon oottanu veljeni aikuistumista lähes koko ikäni. Hän on aina ollu aika kova kiusaamaan ja härnäämään ja välillä vähän turhan kovakätisestikkin. Joskus murrosiän myrskyissä muistan ajatelleeni, että ei hätää, kyllä se velipoika kohta kasvaa aikuiseks ja lopettaa kaiken lapsellisen kiusaamisen. Turha toivo, kiusaaminen loppu vasta kun muutin ite pois kotoa. Tai jatku se senkin jälkeen, mutta sitten pystyin sentään vähän ite sitä säätelemään, pystyin nimittääin pyytää häntä poistumaan MIUN kodista jos alko jutut tympiä.

No nythän on tilanne se , että veljeni puoliso on raskaana. TAAS! Eikä veljeni uskalla kertoa meijän äitille, koska pelkää tämän suuttuvan! Ensinnäkin, kuka nyt tuommosesta ilouutisesta suuttuis, toisekseen mitä sitten jos suuttuisikin? Ilmeisesti veljeni pelkää joutuvansa kotiarestiin tai jotain vastaavaa. Järkyttävää. Mistä muusta tämä lapsellisuus ilmenee on se että kun esim. sukujuhlissa tai vastaavissa on aina "lastenpöytä" niin hän kokee että kun me, siis mie ja veljeni plus serkkumme ( 17 vuotias ja 24 vuotias) ja puolisomme istumme jossain pöydässä, niin se on sitten se lastenpöytä. Ite en näkis asiaa näin, mutta hän jaksaa aina siitä kovaan ääneen huudella miten me lapset istutaan taas kivasti samassa pöydässä ja aikuiset istuu ihan jossain muualla keskenään. Tämä tapahtui myös hänen oman lapsen ristiäisissä. TODELLA hämmentävää. Hän vain elää kuin pellossa ja odottelee sitä kaunista maagista päivää kun hän yhtäkkiä aikuistuu kertaheitolla ja elämä alkaa näyttää jotenkin synkemmältä. Tai helpommalta, en oo ihan varma hänen näkökannastaan.

Ite henkilökohtasesti rakastan aikuisena olemista! En tunne itteeni kuitenkaan ihan koko ajan ja joka hetki aikuiseks, vaan oon jotain ehkä siltä ja väliltä. Myös seurasta riippuen. Mutta kotona olen äiti lapsilleni ja täten myös aikuinen. Maksan itse vuokrani ja laskuni. Käyn kaupassa ja teen ruokaa. Teen päätöksiä koskien itteeni ja myös koko perhettä. Oon vastuussa lapsistani ja itestäni. Oon tietonen, että saan tehdä mitä vaan kunhan oon valmis kantamaan vastuun tekojeni seurauksista. En tarvii lupaa olla ulkona myöhään, enkä joudu pyytämään rahaa että voisin ostaa uudet kengät. Teen ite päätöksen siitä, onko kenkiin varaa. Wau :) oonpa tosi aikuinen :D

Veljeni taitaa pelätä aikuistumista. Ehkä sille on jo keksitty joku Peter Pan-syndrooma nimikekkin, mistä näitä tietää. Pitäs varmaan sanoo sille ISOveljelle, että olis korkee aika jättää teinivuodet taakse ja astuu aikuisuuteen, edes vähän varpaan kärjillä vaan. Tää on kivaa, ja silti voi välillä tehhä retkiä lapsuuteen istumalla hiekkalaatikolla ja keinumalla kiikussa. Teiniyteen teen turvallisimmat visiitit käyttämällä hymiöitä tai ilmaisuja "ih-q" ja "OMG" silloin tällöin.

HYVÄÄ AIKUISUUTTA EVERYBODY, äksdeeäksdeeäksdee!!

XXX Daniela XXX