Lueskelen silloin tällöin suomi24.fi:n keskusteluja, lähinnä viihdemielessä. Suosittelen muillekkin, sieltä netin hauskimmat pipipäät löytyy :) Mutta asiaan. Kerran kun luin "Äitien jutut" nimistä palstaa törmäsin tähän aiheeseen: Hääpäivä. Siellä nainen kysy muilta naisilta, että kuinka monen mies muistaa heidän hääpäivän. Vastaukset oli suurinpiirtein fifti-siksti, toiset muistaa, toiset ei. Ne jotka EI muista ei saaneet tämän palstan naisilta paljon armoa. Ne miehet on paskiaisia, itsekeskeisiä, aivottomia, keskenkasvuisia... Ihan pisti miettimään että kuka näitten kusipäitten kanssa on naimisiin suostunu menee alunperinkään? xD
Jotkut naiset kasaa kauheet odotukset yhdelle päivälle. Kaiken pitäs olla romanttista, täydellistä ja arjesta poikkeavaa. Ruusuja tulisi sadella pitkin päivää, samoin lahjoja ja ylistyksiä siitä miten ihanaa elämä on ollut aina siitä lähtien kun mentiin naimisiin. Miehen olisi pitänyt järjestää illallinen ravintolassa, jossa pari on käynyt ensitreffeillään ja tilata myös samaa ruokaa jota he sillon X vuotta sitten siellä samaisessa paikassa söivät. Tai varata matka samaan kohteeseen missä viettivät kuherruskuukautta. Lisäpisteitä saa jos myös hotelli ja hotellihuone on sama. Ja jos näin ei käy, mies on luuseri.
Ne joiden mies ei muista ollenkaan koko päivää sanovat että riittäis jos mies edes tiedostais että on heijän hääpäivä. Mutta luulepa että jos mies aamulla sanos "hyvää hääpäivää rakas" ja sen jälkeen jatkas päivää normaaliin tapaan niin vaimo heilahtas aika äkkiä taas jonnekkin palstalle narisee. "Siis voitteko kuvitella, äijä vaan tokas että hyvää hääpäivää eikä mitään muuta. Ei kukkia, ei kahveja sänkyyn, EI MITÄÄN!" Kyllä naiset on sitten mahottomia :D
Meijän hääpäivä oli eilen. 18.7. Kaks vuotta plakkarissa. Mitäs erityistä myö tehtiin, hmmm...
Noh, muutama viikko sitten mie muistin, että kohta se päivä on, mut en alkanu heti suunnitella mitään vaaleenpunasia treffejä kynttilänvalossa. Ihan jo siitä syystä, että nuorimmainen lapsi on vielä niin pieni, ettei sitä voi hoitoon vielä jättää. Eli kahestaan tätä juhlaa ei ainakaan tultas viettämään. Sit mie ajattelin et pitäskö miun joku lahja ostaa miehelle, mutta sille mietintäasteelle sekin sitten jäi.
Pari viikkoo meni ja kaheksannentoista päivän aamu alko niinku kaikki muutkin aamut. Päivä meni niin ku mikä tahansa muu tavallinen päivä ja alko pikkuhiljaa tulla ilta. Olin just lopettanu imuroimisen ja seisoin siivouskomeron eessä ku se jysähti: MEIJÄN HÄÄPÄIVÄ ON TÄNÄÄN!!! Kysyin mieheltä muistiko se mikä päivä nyt on. Vastaus tuli hetken hiljasuuden jälkeen varovasti, ehkä jopa hieman pelokkaasti: "Eihän nyt vaan se 18. päivä oo?" Ehkä se luuli että raivostun. Mutta tunnustin etten ollu itekkään muistanu koko asiaa. Sit vähän naurettiin. Oli oikeestaan hyvä ettei kumpikaan muistanu, saatiinpahan vietettyy meijän näkönen hääpäivä eikä yritettykkään tehä siitä jotain siirappista romantiikkashowta.
Meijän häät on jääny ihan pikkiriikkisen kaivelee, ne olis voinu olla enemmän meijän näköset. Mutta ne oli liian isot. Vieraita oli. Ja sehän jo riittääkin tekemään niistä liian isot. Niitä oli tarkalleen ottaen 7, eli liikaa. Olisin halunnu vaan solmia liiton miehen kaa, jota ilman en haluu elää. Olisin halunnu tehä sen kahestaan, pelkästään maistraatin tarjoamien ventovieraiden todistajien läsnäollessa ja mennä vihkimisen jälkeen vaikka pitsalle. Ja kertoo siitä muille vasta jälkeenpäin, jos sittenkään. Miulle naimisiin meno ei oo mitään sirkusjuhlaa, vaan se on sitä samaa mitä avioliittokin: Kahen ihmisen välinen liitto, sopimus, lupaus. Eikä siihen tarvita muita.
Mutta ninku miljoonat naiset tällä maapallolla, minäkään en saanu unelmahäitäni. Arveltiin, ettei meijän liitto tulis kestämään kovinkaan kauaa jos ei ketään kutsuttais mukaan juhliin. Meijän molempien äitit olis nimittäin luultavasti kuristanu meijät jos oltas menty niiltä salaa naimisiin. Se 'kunnes kuolema teidät erottaa' olis tullu käytäntöön vähän turhan äkkiä!
Uskon että myö vielä joskus vietetään hääpäivää romanttisissa merkeissä, kahestaan, kaikki on ihanaa ja söpöä eikä tunnu väkinäiseltä. Mutta siihen on vielä pitkä matka. Onneks meillä on koko loppu elämämme yhessä aikaa totutella romantiikkaan ja ehkä nauttiakin siitä vielä joku kaunis (hää)päivä.
Kunnes kuolema meidät erottaa <3
<3<3<3 Daniela <3<3<3
maanantai 19. heinäkuuta 2010
lauantai 17. heinäkuuta 2010
Vieraat
On se vaan uskomatonta miten kiireinen voi ihminen olla! Ajatella, yritin viime viikolla yhden ystävän kanssa tavata kun niin kauheen harvoin nähhään, mutta ei se onnistunu ku joka päivälle oli vähintään jommallakummalla jo suunnitelmia. Ja nyt se ystävä lähti kaheks viikoks reissuun. Totesin hänelle, että tätä menoa nähhään ehkä ens vuonna. Mutta mikä tekee tästä kiireestä niin vaikeesti uskottavaa on se, että kumpikaan meistä ei käy edes töissä! Kauheeta jos joutuis 40 tuntia viikossa töissä istumaan, eihän sitä sitten ehtis mitään muuta tekemäänkään.
Mutta mikä se sitten tälläsen "lomalaisen" niin kiireisenä pitää? Vastaus siihen on hyvin yksinkertanen: Vieraat. Meillä on viimesen kolmen viikon aikana ollu ehkä 4 päivää sellasia että vieraita EI ole ollu. Onneks miusta on kiva kun on vieraita. Tykkään jopa anopista, voitteko kuvitella? ;)
Mies on vähän toista maata. Sille tulee mitta täyteen vieraista paljon nopeemmin ku miulle. Mut hän osaa peitellä sen hyvin :D Hän vaan hissukseen liukenee kaverin luo evakkoon kun alkaa saaha tarpeekseen. Miulle se on ihan ok, eihän kaikesta voi tykätä. Ja onhan se evakkoon lähteminen paljon parempi tapa kun esim. sellanen vittumainen vihjailu, että "Moneltakohan ne vieraat olis kotona jos nyt lähtisivät?" Eikä sen parempi olis kyllä suoraan sanominenkaan: "Oli kiva kun kävitte mut kivempi olis jos lähtisitte!".
Joittenkin vieraitten kanssa pitää aina tehhä jotakin. Olla ohjelmaa joka päivälle. Enemmän tykkään sellasista vieraista jotka on ite jo suunnitellu mitä ne haluu tehhä eikä miun tarvii sitten ruveta leikkii mitään matkanjärjestäjää. Mut sit toisaalta taas on niitäkin vieraita, jotka tulee vaan hengailemaan. Niillä ei oo mitään erityistä tarvetta tehhä mitään. Ne istuu sohvalla ja kysyy että "Mitäs tänään on ohjelmassa?". "No en tiiä teistä mutta ite ajattelin ainakin käyä kaupassa, tehhä ruokaa, kylvettää lapset, tiiäthän, normipäivä." En oikein aina ymmärrä miten nää tyypit jaksaa ajaa 400 kilometriä tullakseen vaan kattomaan tavallisen lapsiperheen arkea. Ja jos heille yrittää tarjota jotain tekemistä niin vastaus on "Ihan sama, mitä ite haluut, ei meillä tässä mitä...".
Ne jotka ON suunnitellu ohjelmaa onkin suunnitellu sitä sitten joka päivälle, joka minuutille, siitä hetkestä kun herää siihen asti kun painaa päänsä illalla tyynyyn. Viimesimmät vieraat oli tätä lajia. En oo vieläkään täysin toipunu heijän visiitistä. Siis oli aivan I-HA-NAA kun nää rakkaat ihmiset kävi, mutta kovin montaa päivää en sitä tahtia jaksais. Ensimmäisenä päivänä koluttiin Ideaparkissa kuus tuntia. Seuraavana (helle)päivänä särkänniemessä meni sama aika. Ja kolmantena päivänä piti vielä päästä Ikeaan. Niin, eikä sovi unohtaa että jokaisella noilla reissuilla mukana roikku kaks vaippaikästä lasta joista toinen on vielä tissillä! Tartten sellasen parin viikon akkujen lataamisajan, että oon taas sataprosenttisesti elävienkirjoissa. Ei näitä vieraita kestäis hullukaan, jos heitä ei rakastais <3
Menee pari päivää ennen kun tottuu taas siihen että sohvalla EI nuku ketään ja kotona on vaan tää oma perhe. Seuraavat vieraat on kylläkin vaan parin viikon päässä ja tällä kertaa sieltä onkin tulossa oikein vieraitten aatelia: OMA ÄITINI! Hää käy kyllä ihan liian harvoin ja viipyy ihan liian vähän aikaa jos miulta kysytään. Pitänee ehottaa sille että lopettaa töissä käymisen ni jää enemmän aikaa olennaiseen, eli ystävien ja perheen kanssa olemiseen!
Rakkaudella, äitiä ikävöiden
XXX Daniela XXX
Mutta mikä se sitten tälläsen "lomalaisen" niin kiireisenä pitää? Vastaus siihen on hyvin yksinkertanen: Vieraat. Meillä on viimesen kolmen viikon aikana ollu ehkä 4 päivää sellasia että vieraita EI ole ollu. Onneks miusta on kiva kun on vieraita. Tykkään jopa anopista, voitteko kuvitella? ;)
Mies on vähän toista maata. Sille tulee mitta täyteen vieraista paljon nopeemmin ku miulle. Mut hän osaa peitellä sen hyvin :D Hän vaan hissukseen liukenee kaverin luo evakkoon kun alkaa saaha tarpeekseen. Miulle se on ihan ok, eihän kaikesta voi tykätä. Ja onhan se evakkoon lähteminen paljon parempi tapa kun esim. sellanen vittumainen vihjailu, että "Moneltakohan ne vieraat olis kotona jos nyt lähtisivät?" Eikä sen parempi olis kyllä suoraan sanominenkaan: "Oli kiva kun kävitte mut kivempi olis jos lähtisitte!".
Joittenkin vieraitten kanssa pitää aina tehhä jotakin. Olla ohjelmaa joka päivälle. Enemmän tykkään sellasista vieraista jotka on ite jo suunnitellu mitä ne haluu tehhä eikä miun tarvii sitten ruveta leikkii mitään matkanjärjestäjää. Mut sit toisaalta taas on niitäkin vieraita, jotka tulee vaan hengailemaan. Niillä ei oo mitään erityistä tarvetta tehhä mitään. Ne istuu sohvalla ja kysyy että "Mitäs tänään on ohjelmassa?". "No en tiiä teistä mutta ite ajattelin ainakin käyä kaupassa, tehhä ruokaa, kylvettää lapset, tiiäthän, normipäivä." En oikein aina ymmärrä miten nää tyypit jaksaa ajaa 400 kilometriä tullakseen vaan kattomaan tavallisen lapsiperheen arkea. Ja jos heille yrittää tarjota jotain tekemistä niin vastaus on "Ihan sama, mitä ite haluut, ei meillä tässä mitä...".
Ne jotka ON suunnitellu ohjelmaa onkin suunnitellu sitä sitten joka päivälle, joka minuutille, siitä hetkestä kun herää siihen asti kun painaa päänsä illalla tyynyyn. Viimesimmät vieraat oli tätä lajia. En oo vieläkään täysin toipunu heijän visiitistä. Siis oli aivan I-HA-NAA kun nää rakkaat ihmiset kävi, mutta kovin montaa päivää en sitä tahtia jaksais. Ensimmäisenä päivänä koluttiin Ideaparkissa kuus tuntia. Seuraavana (helle)päivänä särkänniemessä meni sama aika. Ja kolmantena päivänä piti vielä päästä Ikeaan. Niin, eikä sovi unohtaa että jokaisella noilla reissuilla mukana roikku kaks vaippaikästä lasta joista toinen on vielä tissillä! Tartten sellasen parin viikon akkujen lataamisajan, että oon taas sataprosenttisesti elävienkirjoissa. Ei näitä vieraita kestäis hullukaan, jos heitä ei rakastais <3
Menee pari päivää ennen kun tottuu taas siihen että sohvalla EI nuku ketään ja kotona on vaan tää oma perhe. Seuraavat vieraat on kylläkin vaan parin viikon päässä ja tällä kertaa sieltä onkin tulossa oikein vieraitten aatelia: OMA ÄITINI! Hää käy kyllä ihan liian harvoin ja viipyy ihan liian vähän aikaa jos miulta kysytään. Pitänee ehottaa sille että lopettaa töissä käymisen ni jää enemmän aikaa olennaiseen, eli ystävien ja perheen kanssa olemiseen!
Rakkaudella, äitiä ikävöiden
XXX Daniela XXX
lauantai 10. heinäkuuta 2010
Lälly
Mistä johtuu se sanoinkuvaamattoman vetämätön olo mikä iskee aina välillä? Oikeesti, sille harvoin löytyy selitystä, varsinkaan kovin pätevää. Voihan olla että on nukkunu vähän huonosti, tai syöny liikaa tai liian vähän, mut useimmiten sille LÄLLYLLE ei löydy syytä.
Tänään lälly on iskeny meijän perheeseen heti aamusta. Ei itteeni, onneks, mutta mies on oikein lällyjen kuningas. Pahinta siinä on, että valitetaan tylsyyttä, mutta mitään ei viittitä tehä asian muuttamiseks. "Mitä mie voisin tehä, miulla on tylsää?!"
"No mitäs jos veisit vaikka lapset ulos? Siivoot makkarin? Otat pyykit pois narulta? mene salille?!"
"en jaksa, ei huvita." Tämä selvä.
Miksköhän miusta tuntuu että se on jotenkin miun vika että hänellä on tylsää? Pitäskö miun tarjota jonkun laista viihdykettä? Uskokaa pois, tekisin sen mielelläni, mutta miulla ei riitä mielikuvitus siihen, että voisin viihdyttää sillon kun superlälly iskee. Voin vaan tarjota näitä perusjuttuja ja toivoo että joku niistä vaihtoehdoista kelpaa.
Pitäs vaan muistaa miltä se superlälly tuntuu. Kun MIKÄÄN ei huvita, mutta jotain pitäs kuitenkin tehhä. Mieluiten jotain hauskaa mutta samalla edes pikkasen hyödyllistä. Miulla kun ei oo tuollasta lällyy ollu varmaan kuopuksen syntymän jälkeen. Tuntuu että tekemistä on vaikka muille jakaa. Vaikka olisin koko päivän jalkeillani enkä pysähtyis hetkeksikään, ni silti illalla mieleen tulvii hommia ja asioita jotka olis pitäny hoitaa mutta aika/energia ei riittäny. Mies on sitä mieltä että kaikkia niitä hommia mitä teen ei olis mikään pakko tehhä heti samantien. Joo, totta. Miun ei oo mikään pakko mennä just tällä sekunnilla pesemään pyykkiä, mutta jos en tee sitä tänään niin huomenna sitä on taas paljon enemmän eikä yks koneellinen enää riitä. Imuroinninkin voi jättää myöhemmälle, paitsi jos sitä on jo viikolla lykätty ja lapset voi ruveta elämään lattialta löytyviä muruja syömällä niin sitten on kyllä jo korkee aika ottaa masiina kaapista ja alkaa huitoo. Oon ajanpuutteen inspiroimana opetellu olemaan vähän vähemmän tarkka siisteydestä, mutta joku roti sentään pitää säilyy!
Mutta siis, kun yritän muistella miltä lälly tuntuu niin pieni sympatia alkaa herätä jossain sisällä. Pahimmat överiällölällyt miulla on ollu molempien raskauksien viimesillä viikoilla. On tuntunu että pää räjähtää eikä siihen oo loppupeleissä enää mikään auttanu. Yksinäni hiljaa mökötin päivän jos toisenkin ja murisin vaan jos joku uskalti "kannustaa" että "ei enää montaa viikkoo jälellä". Siinä oli sellanen lällyjen lälly että ehkä miun lällyt on nyt lällyilty seuraavaks pariks vuodeks eteen päin. Täytyy palauttaa mieleen välillä se olotila ja sitten yrittää ymmärtää myös muitten lällyjä.
Mutta hyvä uutinen on nyt se, että ukko lähti salille! :D oon aivan satavarma että sen lällyt karisee sinne raudan sekaan ja kotiin tulee salettiin niin tyytyväinen ja hyväntuulinen mies, että se sanoo heti ovesta sisään astuttuaan " Hei rakas vaimoni, kiitos kun kannustit salille, nyt on oikein hyvä ja energinen olo, lähdettäiskö kävelylle ja leikkipuistoon?" Okei, tuo meni pikkasen yli, ei siellä sentään mitään piristeitä jaeta (tietääkseni). Mutta oon ilonen jos kotiin saapuessaan heittää vaikka hymyn, siitä on hyvä jatkaa ylös päin :)
Lällyterveiset helteestä!
XXX Daniela XXX
Tänään lälly on iskeny meijän perheeseen heti aamusta. Ei itteeni, onneks, mutta mies on oikein lällyjen kuningas. Pahinta siinä on, että valitetaan tylsyyttä, mutta mitään ei viittitä tehä asian muuttamiseks. "Mitä mie voisin tehä, miulla on tylsää?!"
"No mitäs jos veisit vaikka lapset ulos? Siivoot makkarin? Otat pyykit pois narulta? mene salille?!"
"en jaksa, ei huvita." Tämä selvä.
Miksköhän miusta tuntuu että se on jotenkin miun vika että hänellä on tylsää? Pitäskö miun tarjota jonkun laista viihdykettä? Uskokaa pois, tekisin sen mielelläni, mutta miulla ei riitä mielikuvitus siihen, että voisin viihdyttää sillon kun superlälly iskee. Voin vaan tarjota näitä perusjuttuja ja toivoo että joku niistä vaihtoehdoista kelpaa.
Pitäs vaan muistaa miltä se superlälly tuntuu. Kun MIKÄÄN ei huvita, mutta jotain pitäs kuitenkin tehhä. Mieluiten jotain hauskaa mutta samalla edes pikkasen hyödyllistä. Miulla kun ei oo tuollasta lällyy ollu varmaan kuopuksen syntymän jälkeen. Tuntuu että tekemistä on vaikka muille jakaa. Vaikka olisin koko päivän jalkeillani enkä pysähtyis hetkeksikään, ni silti illalla mieleen tulvii hommia ja asioita jotka olis pitäny hoitaa mutta aika/energia ei riittäny. Mies on sitä mieltä että kaikkia niitä hommia mitä teen ei olis mikään pakko tehhä heti samantien. Joo, totta. Miun ei oo mikään pakko mennä just tällä sekunnilla pesemään pyykkiä, mutta jos en tee sitä tänään niin huomenna sitä on taas paljon enemmän eikä yks koneellinen enää riitä. Imuroinninkin voi jättää myöhemmälle, paitsi jos sitä on jo viikolla lykätty ja lapset voi ruveta elämään lattialta löytyviä muruja syömällä niin sitten on kyllä jo korkee aika ottaa masiina kaapista ja alkaa huitoo. Oon ajanpuutteen inspiroimana opetellu olemaan vähän vähemmän tarkka siisteydestä, mutta joku roti sentään pitää säilyy!
Mutta siis, kun yritän muistella miltä lälly tuntuu niin pieni sympatia alkaa herätä jossain sisällä. Pahimmat överiällölällyt miulla on ollu molempien raskauksien viimesillä viikoilla. On tuntunu että pää räjähtää eikä siihen oo loppupeleissä enää mikään auttanu. Yksinäni hiljaa mökötin päivän jos toisenkin ja murisin vaan jos joku uskalti "kannustaa" että "ei enää montaa viikkoo jälellä". Siinä oli sellanen lällyjen lälly että ehkä miun lällyt on nyt lällyilty seuraavaks pariks vuodeks eteen päin. Täytyy palauttaa mieleen välillä se olotila ja sitten yrittää ymmärtää myös muitten lällyjä.
Mutta hyvä uutinen on nyt se, että ukko lähti salille! :D oon aivan satavarma että sen lällyt karisee sinne raudan sekaan ja kotiin tulee salettiin niin tyytyväinen ja hyväntuulinen mies, että se sanoo heti ovesta sisään astuttuaan " Hei rakas vaimoni, kiitos kun kannustit salille, nyt on oikein hyvä ja energinen olo, lähdettäiskö kävelylle ja leikkipuistoon?" Okei, tuo meni pikkasen yli, ei siellä sentään mitään piristeitä jaeta (tietääkseni). Mutta oon ilonen jos kotiin saapuessaan heittää vaikka hymyn, siitä on hyvä jatkaa ylös päin :)
Lällyterveiset helteestä!
XXX Daniela XXX
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)