Hääpäivä

Lueskelen silloin tällöin suomi24.fi:n keskusteluja, lähinnä viihdemielessä. Suosittelen muillekkin, sieltä netin hauskimmat pipipäät löytyy :) Mutta asiaan. Kerran kun luin "Äitien jutut" nimistä palstaa törmäsin tähän aiheeseen: Hääpäivä. Siellä nainen kysy muilta naisilta, että kuinka monen mies muistaa heidän hääpäivän. Vastaukset oli suurinpiirtein fifti-siksti, toiset muistaa, toiset ei. Ne jotka EI muista ei saaneet tämän palstan naisilta paljon armoa. Ne miehet on paskiaisia, itsekeskeisiä, aivottomia, keskenkasvuisia... Ihan pisti miettimään että kuka näitten kusipäitten kanssa on naimisiin suostunu menee alunperinkään? xD

Jotkut naiset kasaa kauheet odotukset yhdelle päivälle. Kaiken pitäs olla romanttista, täydellistä ja arjesta poikkeavaa. Ruusuja tulisi sadella pitkin päivää, samoin lahjoja ja ylistyksiä siitä miten ihanaa elämä on ollut aina siitä lähtien kun mentiin naimisiin. Miehen olisi pitänyt järjestää illallinen ravintolassa, jossa pari on käynyt ensitreffeillään ja tilata myös samaa ruokaa jota he sillon X vuotta sitten siellä samaisessa paikassa söivät. Tai varata matka samaan kohteeseen missä viettivät kuherruskuukautta. Lisäpisteitä saa jos myös hotelli ja hotellihuone on sama. Ja jos näin ei käy, mies on luuseri.

Ne joiden mies ei muista ollenkaan koko päivää sanovat että riittäis jos mies edes tiedostais että on heijän hääpäivä. Mutta luulepa että jos mies aamulla sanos "hyvää hääpäivää rakas" ja sen jälkeen jatkas päivää normaaliin tapaan niin vaimo heilahtas aika äkkiä taas jonnekkin palstalle narisee. "Siis voitteko kuvitella, äijä vaan tokas että hyvää hääpäivää eikä mitään muuta. Ei kukkia, ei kahveja sänkyyn, EI MITÄÄN!" Kyllä naiset on sitten mahottomia :D

Meijän hääpäivä oli eilen. 18.7. Kaks vuotta plakkarissa. Mitäs erityistä myö tehtiin, hmmm...

Noh, muutama viikko sitten mie muistin, että kohta se päivä on, mut en alkanu heti suunnitella mitään vaaleenpunasia treffejä kynttilänvalossa. Ihan jo siitä syystä, että nuorimmainen lapsi on vielä niin pieni, ettei sitä voi hoitoon vielä jättää. Eli kahestaan tätä juhlaa ei ainakaan tultas viettämään. Sit mie ajattelin et pitäskö miun joku lahja ostaa miehelle, mutta sille mietintäasteelle sekin sitten jäi.
Pari viikkoo meni ja kaheksannentoista päivän aamu alko niinku kaikki muutkin aamut. Päivä meni niin ku mikä tahansa muu tavallinen päivä ja alko pikkuhiljaa tulla ilta. Olin just lopettanu imuroimisen ja seisoin siivouskomeron eessä ku se jysähti: MEIJÄN HÄÄPÄIVÄ ON TÄNÄÄN!!! Kysyin mieheltä muistiko se mikä päivä nyt on. Vastaus tuli hetken hiljasuuden jälkeen varovasti, ehkä jopa hieman pelokkaasti: "Eihän nyt vaan se 18. päivä oo?" Ehkä se luuli että raivostun. Mutta tunnustin etten ollu itekkään muistanu koko asiaa. Sit vähän naurettiin. Oli oikeestaan hyvä ettei kumpikaan muistanu, saatiinpahan vietettyy meijän näkönen hääpäivä eikä yritettykkään tehä siitä jotain siirappista romantiikkashowta.

Meijän häät on jääny ihan pikkiriikkisen kaivelee, ne olis voinu olla enemmän meijän näköset. Mutta ne oli liian isot. Vieraita oli. Ja sehän jo riittääkin tekemään niistä liian isot. Niitä oli tarkalleen ottaen 7, eli liikaa. Olisin halunnu vaan solmia liiton miehen kaa, jota ilman en haluu elää. Olisin halunnu tehä sen kahestaan, pelkästään maistraatin tarjoamien ventovieraiden todistajien läsnäollessa ja mennä vihkimisen jälkeen vaikka pitsalle. Ja kertoo siitä muille vasta jälkeenpäin, jos sittenkään. Miulle naimisiin meno ei oo mitään sirkusjuhlaa, vaan se on sitä samaa mitä avioliittokin: Kahen ihmisen välinen liitto, sopimus, lupaus. Eikä siihen tarvita muita.

Mutta ninku miljoonat naiset tällä maapallolla, minäkään en saanu unelmahäitäni. Arveltiin, ettei meijän liitto tulis kestämään kovinkaan kauaa jos ei ketään kutsuttais mukaan juhliin. Meijän molempien äitit olis nimittäin luultavasti kuristanu meijät jos oltas menty niiltä salaa naimisiin. Se 'kunnes kuolema teidät erottaa' olis tullu käytäntöön vähän turhan äkkiä!

Uskon että myö vielä joskus vietetään hääpäivää romanttisissa merkeissä, kahestaan, kaikki on ihanaa ja söpöä eikä tunnu väkinäiseltä. Mutta siihen on vielä pitkä matka. Onneks meillä on koko loppu elämämme yhessä aikaa totutella romantiikkaan ja ehkä nauttiakin siitä vielä joku kaunis (hää)päivä.

Kunnes kuolema meidät erottaa <3

<3<3<3 Daniela <3<3<3