Lattialla on vaatteita enemmän ku kaapissa, leluja enemmän ku lelukaupassa ja roskia enemmän... noh, niitä on paljon. Siitä on nyt neljä tuntia kun alotin tän vaatekaappi/siivousprojektin.Yleensä teen yhen asian aina loppuu asti ennen kun alotan uutta projektia. Mutta nyt yritän jotain uutta. Oon nimittäin pistäny merkille sellasen ikävän seikan, että oon jollain ihmeen kaupalla saanu tehtyy itestäni klassisen suorittajan. Ja oon JÄRKYTTYNY! En mie voi olla suorittaja, samalla tavalla ku mie en voi olla siivousfriikki, nalkuttaja, naapurikyylä.. Kamala tunne iskee välillä, sellanen etten edes tunne itteeni enää. Huoh, äitiys muuttaa, totta tosiaan.
No siis tämä projekti. Vaihdettiin makkareitten paikkaa viime viikolla, isommasta tehtiin lasten huone ja muutettiin ite pienempään. Jätin tän vaatekaappien järjestelyn myöhemmälle, eli tälle päivälle. Ajoin miehen ulos lasten kanssa. Sanoin, että tuntiin ei ole takasin tulemista ja uskoin rehellisesti saavani tän homman hoidettua siinä ajassa. Mutta tein sen virheen että laitoin taustalle pyörimään "Sex and the city"- elokuvan ja jäin sitten tuijottelee sitä ja perhe pelmahti paikalle hommien ollessa aivan kesken. Mies rauhotteli ettei tässä kiirettä ole, työttömiä ollaan molemmat eikä meillä ole muuta kun aikaa. Silti, kamala ahdistus, homma on kesken, uutta pitäs alottaa, lapset täytyy syöttää ja laittaa nukkumaan... APUA! TIMEOUT!
Joten, pidän nyt taukoa. Tahallaan. Annan silmän tottua sotkuun, sydämen sykkeen tasaantua ja vasta kun tää sekasorto ei enää häiritse yhtään, vasta sitten siivoan sen pois. En jaksa olla enää joka hetki siivoamassa, koska pelkään jonkun tulevan meille kylään ja näkevän likaiset vaatteet pitkin lattioita tai tiskit tiskipöydällä. Antaa olla, mitä sitten. Yritän omaksua uuden ajattelutavan. Siedätyshoitoa tavallaan. Saas nähdä onko tää sotku täällä vielä illalla, tai huomenna tai ens viikolla.
Tahon olla rennompi. Osata nauttia pienistä ihanista asioista, kuten siitä miten hassua on kun esikoinen repii pyykit narulta, vetää kalsarit päähänsä ja juoksee ympäri taloa. Tahon nähä siinä sen hauskuuden, enkä sitä extratyötä, jonka joudun tekemään kun ripustan ne vaatteet uudestaan kuivumaan. Tai kun tyttö sotkee ittensä mustikoilla, tahon nähä suloisen naaman marjojen keskellä, enkä sitä kauheeta sotkua mikä ei luultavasti edes lähde pöytäliinasta koskaan pois. En haluu olla nipo, en haluu elää elämääni siivoten ja siivoten vaan tahon elää niin että voin kymmenen vuoden päästäkin kattoo sitä mustikkatahrojen koristamaa pöytäliinaa ja hymyillen muistella esikoisen iloa kun se sai syödä ite mustikoita, omin pikku kätösin.
Joten nyt tuijotan tätä sotkua. Se häiritsee vieläkin, ärsyttää. Vaikkei siitä mitään oikeeta haittaa ole.
keskiviikko 8. syyskuuta 2010
tiistai 10. elokuuta 2010
Minä uskon jumalaan, herraan kaikkivaltiaaseen...Hetkinen, enpäs usko.
Kylläpä viime kerrasta on aikaa! Herranjumala, oli hieno ja jalo tavote kirjottaa kerran viikossa, on taas ihan eri asia oikeesti myös saaha jotain aikaseks :)
Tässä viimeviikkojen ajan oon ollu jonkulaisen muutoksen keskelle, mie tunnen sen miun kehossa ja mielessä. Mie pyrin johonkin mut en tiiä mihin tai mistä alottasin. Vähän sellanen eksyny olo ollu. Mitä ihmiset tekee tälläsen tilanteen edessä yleensä? Aika moni turvautuu uskoon, tai näin oon kuullu ainakin. Itellänihän ei mitään uskoa oo. Erosin evankelis-luterilaisesta kirkosta reilu kaks vuotta sitten enkä hetkeekään oo katunu. Miun "epäusko" vaan vahvistuu päivä päivältä. Mutta yhtenä päivänä tajusin, että uskontoja on kuitenkin suurin piirtein saman verran ku kissassa karvoja, varmaan niistä joku olis miulle se oikee, sellanen josta saisin jotain henkistä tyydytystä.
Wikipediaan! "Maailmanuskonnot". Enter. PÄM! Ja numero ykkösenä listallamme komeilee kaiken kattava, kaikkitietävä, kaikki anteeksiantava KRISTINUSKO 1,9 miljardilla kannattajalla. NÄHTY! Mitä seuraavaks? Sijalla kaksi 1,1 miljardilla kannattajalla: ISLAM. Okei, en haluu vaikuttaa tietämättömältä ja ennakkoluuloselta, mutta en mielelläni liity uskoon missä täytyy joka päivä kulkee huivi päässä ja rukoilla 5 kertaa päivässä. Salam aleikum vaan kaikille islamin uskoisille, ootte varmasti ihan hyviä tyyppejä, mutta minuu ette riveihinne saa.
Mutta sitten lista muuttu mielenkiintoseks.Hindulaisuus, 781 miljoona heppua kuuluu tähän siulunvaelluksen ja monijumaluuden uskontoon. Hmm, ei vieläkään ihan miun juttu, vaikka alkaa jo lähentyä miun ajatusmaailmaa. Hetkinen, seuraavana, buddhalaisuus, 324 miljoona kannattajaa. Ei jumalaa, ainuttakaan. Ei syntiä, ei sielunvaellusta. Vain hyviä ja "taitavia" tekoja, kohti parempaa karmaa kulkemista, ystävällisyyttä, rauhallisuutta ja lopulta jos tarpeeksi yrittää VALAISTUMINEN. Olemassaolon ultimaalinen ymmärtäminen. Halleluja, olen BUDDHALAINEN!
No en ehkä kuitenkaan muutu buddhalaiseks yhessä silmänräpäyksessä. Ei se olis mahollistakaan. Ensin on pohdittava, tutustuttava, oltava kriittinen, kokeiltava. Tähän mennessä en oo löytäny vielä yhtään aukkoa Buddhan teorioista. Sekin, että buddhalaisuus onkin ehkä ennemmin filosofia kun uskonto auttaa minuu suhtautumaan siihen vähän paremmin, pystyn ottamaan sen tosissaan. Siinä on järkeä, tosisin kun missään muussa uskonnossa. (HUOM! MIUN mielestä. Älkää ny kukaan vetäkö hernettä nenäänne. Jokaisen täytyy ettii se oma juttunsa ja jos arvoisa lukija uskoo vaikka Allahiin niin siinä on sillon järkeä SIULLE.En kritisoi nyt muita uskontoja sen enempää, kerron vaan omat näkemykseni)
Mutta, jokatapauksessa, oon nyt päättäny yrittää tätä buddhalaisuuden tietä. Loppuleissä sehän on aika se ja sama onko tää se oikee uskonto, jos elän elämäni Buddhan opetusten mukaan teen paljon hyvää ja mahollisimman vähän pahaa. Ja sehän on hyvä asia. Jos vielä saavutan siinä matkalla jonkun suuren ymmärryksen ja valaistumisen niin se on plussaa! Lihansyönti oli ehkä ainut arveluttava asia. Jotkut on sitä mieltä, ettei lihan syönnistä tarvii pidättäytyä, Buddha itsekkin on kaiketi syöny lihaa. Mutta jos ohje kuuluu ettei saa vahingoittaa toista elävää, ja ostan sitten kaupasta jonkun lehmäparan joka on teurastettu ihan vain siksi että joku (esim. mie) saisin sen syyä, ni oman näkemykseni mukaan mie aiheutan välillisesti sille eläimelle kärsimystä. (?) ARGH! en tiiä, ehkä minuu on purassu joku hippipöpö, mutta miusta tuntuu että ainakaan toistaseks en lihaa tule syömään.
palataan atioille, kerron sitte miten valaistumisen tie on lähteny käyntiin :)
XXX Daniela XXX
PS. Siis olenhan löytäny yhen aukon! Kertosko joku mitä hittoa mie teen näille kymmenille (jopa sadoille??!!) kärpäsille jotka on jostain syystä pesiytyny meijän kotiin jos en kerta saa niitä läimiä hengiltä?! Noh, onneks mies ei kannata mitään uskoja, joten se mäiskii niitä ihan mielellään. Mutta entäs sitten ens kerran kun itikka istuu miun käsivarrelle...?
Tässä viimeviikkojen ajan oon ollu jonkulaisen muutoksen keskelle, mie tunnen sen miun kehossa ja mielessä. Mie pyrin johonkin mut en tiiä mihin tai mistä alottasin. Vähän sellanen eksyny olo ollu. Mitä ihmiset tekee tälläsen tilanteen edessä yleensä? Aika moni turvautuu uskoon, tai näin oon kuullu ainakin. Itellänihän ei mitään uskoa oo. Erosin evankelis-luterilaisesta kirkosta reilu kaks vuotta sitten enkä hetkeekään oo katunu. Miun "epäusko" vaan vahvistuu päivä päivältä. Mutta yhtenä päivänä tajusin, että uskontoja on kuitenkin suurin piirtein saman verran ku kissassa karvoja, varmaan niistä joku olis miulle se oikee, sellanen josta saisin jotain henkistä tyydytystä.
Wikipediaan! "Maailmanuskonnot". Enter. PÄM! Ja numero ykkösenä listallamme komeilee kaiken kattava, kaikkitietävä, kaikki anteeksiantava KRISTINUSKO 1,9 miljardilla kannattajalla. NÄHTY! Mitä seuraavaks? Sijalla kaksi 1,1 miljardilla kannattajalla: ISLAM. Okei, en haluu vaikuttaa tietämättömältä ja ennakkoluuloselta, mutta en mielelläni liity uskoon missä täytyy joka päivä kulkee huivi päässä ja rukoilla 5 kertaa päivässä. Salam aleikum vaan kaikille islamin uskoisille, ootte varmasti ihan hyviä tyyppejä, mutta minuu ette riveihinne saa.
Mutta sitten lista muuttu mielenkiintoseks.Hindulaisuus, 781 miljoona heppua kuuluu tähän siulunvaelluksen ja monijumaluuden uskontoon. Hmm, ei vieläkään ihan miun juttu, vaikka alkaa jo lähentyä miun ajatusmaailmaa. Hetkinen, seuraavana, buddhalaisuus, 324 miljoona kannattajaa. Ei jumalaa, ainuttakaan. Ei syntiä, ei sielunvaellusta. Vain hyviä ja "taitavia" tekoja, kohti parempaa karmaa kulkemista, ystävällisyyttä, rauhallisuutta ja lopulta jos tarpeeksi yrittää VALAISTUMINEN. Olemassaolon ultimaalinen ymmärtäminen. Halleluja, olen BUDDHALAINEN!
No en ehkä kuitenkaan muutu buddhalaiseks yhessä silmänräpäyksessä. Ei se olis mahollistakaan. Ensin on pohdittava, tutustuttava, oltava kriittinen, kokeiltava. Tähän mennessä en oo löytäny vielä yhtään aukkoa Buddhan teorioista. Sekin, että buddhalaisuus onkin ehkä ennemmin filosofia kun uskonto auttaa minuu suhtautumaan siihen vähän paremmin, pystyn ottamaan sen tosissaan. Siinä on järkeä, tosisin kun missään muussa uskonnossa. (HUOM! MIUN mielestä. Älkää ny kukaan vetäkö hernettä nenäänne. Jokaisen täytyy ettii se oma juttunsa ja jos arvoisa lukija uskoo vaikka Allahiin niin siinä on sillon järkeä SIULLE.En kritisoi nyt muita uskontoja sen enempää, kerron vaan omat näkemykseni)
Mutta, jokatapauksessa, oon nyt päättäny yrittää tätä buddhalaisuuden tietä. Loppuleissä sehän on aika se ja sama onko tää se oikee uskonto, jos elän elämäni Buddhan opetusten mukaan teen paljon hyvää ja mahollisimman vähän pahaa. Ja sehän on hyvä asia. Jos vielä saavutan siinä matkalla jonkun suuren ymmärryksen ja valaistumisen niin se on plussaa! Lihansyönti oli ehkä ainut arveluttava asia. Jotkut on sitä mieltä, ettei lihan syönnistä tarvii pidättäytyä, Buddha itsekkin on kaiketi syöny lihaa. Mutta jos ohje kuuluu ettei saa vahingoittaa toista elävää, ja ostan sitten kaupasta jonkun lehmäparan joka on teurastettu ihan vain siksi että joku (esim. mie) saisin sen syyä, ni oman näkemykseni mukaan mie aiheutan välillisesti sille eläimelle kärsimystä. (?) ARGH! en tiiä, ehkä minuu on purassu joku hippipöpö, mutta miusta tuntuu että ainakaan toistaseks en lihaa tule syömään.
palataan atioille, kerron sitte miten valaistumisen tie on lähteny käyntiin :)
XXX Daniela XXX
PS. Siis olenhan löytäny yhen aukon! Kertosko joku mitä hittoa mie teen näille kymmenille (jopa sadoille??!!) kärpäsille jotka on jostain syystä pesiytyny meijän kotiin jos en kerta saa niitä läimiä hengiltä?! Noh, onneks mies ei kannata mitään uskoja, joten se mäiskii niitä ihan mielellään. Mutta entäs sitten ens kerran kun itikka istuu miun käsivarrelle...?
maanantai 19. heinäkuuta 2010
Hääpäivä
Lueskelen silloin tällöin suomi24.fi:n keskusteluja, lähinnä viihdemielessä. Suosittelen muillekkin, sieltä netin hauskimmat pipipäät löytyy :) Mutta asiaan. Kerran kun luin "Äitien jutut" nimistä palstaa törmäsin tähän aiheeseen: Hääpäivä. Siellä nainen kysy muilta naisilta, että kuinka monen mies muistaa heidän hääpäivän. Vastaukset oli suurinpiirtein fifti-siksti, toiset muistaa, toiset ei. Ne jotka EI muista ei saaneet tämän palstan naisilta paljon armoa. Ne miehet on paskiaisia, itsekeskeisiä, aivottomia, keskenkasvuisia... Ihan pisti miettimään että kuka näitten kusipäitten kanssa on naimisiin suostunu menee alunperinkään? xD
Jotkut naiset kasaa kauheet odotukset yhdelle päivälle. Kaiken pitäs olla romanttista, täydellistä ja arjesta poikkeavaa. Ruusuja tulisi sadella pitkin päivää, samoin lahjoja ja ylistyksiä siitä miten ihanaa elämä on ollut aina siitä lähtien kun mentiin naimisiin. Miehen olisi pitänyt järjestää illallinen ravintolassa, jossa pari on käynyt ensitreffeillään ja tilata myös samaa ruokaa jota he sillon X vuotta sitten siellä samaisessa paikassa söivät. Tai varata matka samaan kohteeseen missä viettivät kuherruskuukautta. Lisäpisteitä saa jos myös hotelli ja hotellihuone on sama. Ja jos näin ei käy, mies on luuseri.
Ne joiden mies ei muista ollenkaan koko päivää sanovat että riittäis jos mies edes tiedostais että on heijän hääpäivä. Mutta luulepa että jos mies aamulla sanos "hyvää hääpäivää rakas" ja sen jälkeen jatkas päivää normaaliin tapaan niin vaimo heilahtas aika äkkiä taas jonnekkin palstalle narisee. "Siis voitteko kuvitella, äijä vaan tokas että hyvää hääpäivää eikä mitään muuta. Ei kukkia, ei kahveja sänkyyn, EI MITÄÄN!" Kyllä naiset on sitten mahottomia :D
Meijän hääpäivä oli eilen. 18.7. Kaks vuotta plakkarissa. Mitäs erityistä myö tehtiin, hmmm...
Noh, muutama viikko sitten mie muistin, että kohta se päivä on, mut en alkanu heti suunnitella mitään vaaleenpunasia treffejä kynttilänvalossa. Ihan jo siitä syystä, että nuorimmainen lapsi on vielä niin pieni, ettei sitä voi hoitoon vielä jättää. Eli kahestaan tätä juhlaa ei ainakaan tultas viettämään. Sit mie ajattelin et pitäskö miun joku lahja ostaa miehelle, mutta sille mietintäasteelle sekin sitten jäi.
Pari viikkoo meni ja kaheksannentoista päivän aamu alko niinku kaikki muutkin aamut. Päivä meni niin ku mikä tahansa muu tavallinen päivä ja alko pikkuhiljaa tulla ilta. Olin just lopettanu imuroimisen ja seisoin siivouskomeron eessä ku se jysähti: MEIJÄN HÄÄPÄIVÄ ON TÄNÄÄN!!! Kysyin mieheltä muistiko se mikä päivä nyt on. Vastaus tuli hetken hiljasuuden jälkeen varovasti, ehkä jopa hieman pelokkaasti: "Eihän nyt vaan se 18. päivä oo?" Ehkä se luuli että raivostun. Mutta tunnustin etten ollu itekkään muistanu koko asiaa. Sit vähän naurettiin. Oli oikeestaan hyvä ettei kumpikaan muistanu, saatiinpahan vietettyy meijän näkönen hääpäivä eikä yritettykkään tehä siitä jotain siirappista romantiikkashowta.
Meijän häät on jääny ihan pikkiriikkisen kaivelee, ne olis voinu olla enemmän meijän näköset. Mutta ne oli liian isot. Vieraita oli. Ja sehän jo riittääkin tekemään niistä liian isot. Niitä oli tarkalleen ottaen 7, eli liikaa. Olisin halunnu vaan solmia liiton miehen kaa, jota ilman en haluu elää. Olisin halunnu tehä sen kahestaan, pelkästään maistraatin tarjoamien ventovieraiden todistajien läsnäollessa ja mennä vihkimisen jälkeen vaikka pitsalle. Ja kertoo siitä muille vasta jälkeenpäin, jos sittenkään. Miulle naimisiin meno ei oo mitään sirkusjuhlaa, vaan se on sitä samaa mitä avioliittokin: Kahen ihmisen välinen liitto, sopimus, lupaus. Eikä siihen tarvita muita.
Mutta ninku miljoonat naiset tällä maapallolla, minäkään en saanu unelmahäitäni. Arveltiin, ettei meijän liitto tulis kestämään kovinkaan kauaa jos ei ketään kutsuttais mukaan juhliin. Meijän molempien äitit olis nimittäin luultavasti kuristanu meijät jos oltas menty niiltä salaa naimisiin. Se 'kunnes kuolema teidät erottaa' olis tullu käytäntöön vähän turhan äkkiä!
Uskon että myö vielä joskus vietetään hääpäivää romanttisissa merkeissä, kahestaan, kaikki on ihanaa ja söpöä eikä tunnu väkinäiseltä. Mutta siihen on vielä pitkä matka. Onneks meillä on koko loppu elämämme yhessä aikaa totutella romantiikkaan ja ehkä nauttiakin siitä vielä joku kaunis (hää)päivä.
Kunnes kuolema meidät erottaa <3
<3<3<3 Daniela <3<3<3
Jotkut naiset kasaa kauheet odotukset yhdelle päivälle. Kaiken pitäs olla romanttista, täydellistä ja arjesta poikkeavaa. Ruusuja tulisi sadella pitkin päivää, samoin lahjoja ja ylistyksiä siitä miten ihanaa elämä on ollut aina siitä lähtien kun mentiin naimisiin. Miehen olisi pitänyt järjestää illallinen ravintolassa, jossa pari on käynyt ensitreffeillään ja tilata myös samaa ruokaa jota he sillon X vuotta sitten siellä samaisessa paikassa söivät. Tai varata matka samaan kohteeseen missä viettivät kuherruskuukautta. Lisäpisteitä saa jos myös hotelli ja hotellihuone on sama. Ja jos näin ei käy, mies on luuseri.
Ne joiden mies ei muista ollenkaan koko päivää sanovat että riittäis jos mies edes tiedostais että on heijän hääpäivä. Mutta luulepa että jos mies aamulla sanos "hyvää hääpäivää rakas" ja sen jälkeen jatkas päivää normaaliin tapaan niin vaimo heilahtas aika äkkiä taas jonnekkin palstalle narisee. "Siis voitteko kuvitella, äijä vaan tokas että hyvää hääpäivää eikä mitään muuta. Ei kukkia, ei kahveja sänkyyn, EI MITÄÄN!" Kyllä naiset on sitten mahottomia :D
Meijän hääpäivä oli eilen. 18.7. Kaks vuotta plakkarissa. Mitäs erityistä myö tehtiin, hmmm...
Noh, muutama viikko sitten mie muistin, että kohta se päivä on, mut en alkanu heti suunnitella mitään vaaleenpunasia treffejä kynttilänvalossa. Ihan jo siitä syystä, että nuorimmainen lapsi on vielä niin pieni, ettei sitä voi hoitoon vielä jättää. Eli kahestaan tätä juhlaa ei ainakaan tultas viettämään. Sit mie ajattelin et pitäskö miun joku lahja ostaa miehelle, mutta sille mietintäasteelle sekin sitten jäi.
Pari viikkoo meni ja kaheksannentoista päivän aamu alko niinku kaikki muutkin aamut. Päivä meni niin ku mikä tahansa muu tavallinen päivä ja alko pikkuhiljaa tulla ilta. Olin just lopettanu imuroimisen ja seisoin siivouskomeron eessä ku se jysähti: MEIJÄN HÄÄPÄIVÄ ON TÄNÄÄN!!! Kysyin mieheltä muistiko se mikä päivä nyt on. Vastaus tuli hetken hiljasuuden jälkeen varovasti, ehkä jopa hieman pelokkaasti: "Eihän nyt vaan se 18. päivä oo?" Ehkä se luuli että raivostun. Mutta tunnustin etten ollu itekkään muistanu koko asiaa. Sit vähän naurettiin. Oli oikeestaan hyvä ettei kumpikaan muistanu, saatiinpahan vietettyy meijän näkönen hääpäivä eikä yritettykkään tehä siitä jotain siirappista romantiikkashowta.
Meijän häät on jääny ihan pikkiriikkisen kaivelee, ne olis voinu olla enemmän meijän näköset. Mutta ne oli liian isot. Vieraita oli. Ja sehän jo riittääkin tekemään niistä liian isot. Niitä oli tarkalleen ottaen 7, eli liikaa. Olisin halunnu vaan solmia liiton miehen kaa, jota ilman en haluu elää. Olisin halunnu tehä sen kahestaan, pelkästään maistraatin tarjoamien ventovieraiden todistajien läsnäollessa ja mennä vihkimisen jälkeen vaikka pitsalle. Ja kertoo siitä muille vasta jälkeenpäin, jos sittenkään. Miulle naimisiin meno ei oo mitään sirkusjuhlaa, vaan se on sitä samaa mitä avioliittokin: Kahen ihmisen välinen liitto, sopimus, lupaus. Eikä siihen tarvita muita.
Mutta ninku miljoonat naiset tällä maapallolla, minäkään en saanu unelmahäitäni. Arveltiin, ettei meijän liitto tulis kestämään kovinkaan kauaa jos ei ketään kutsuttais mukaan juhliin. Meijän molempien äitit olis nimittäin luultavasti kuristanu meijät jos oltas menty niiltä salaa naimisiin. Se 'kunnes kuolema teidät erottaa' olis tullu käytäntöön vähän turhan äkkiä!
Uskon että myö vielä joskus vietetään hääpäivää romanttisissa merkeissä, kahestaan, kaikki on ihanaa ja söpöä eikä tunnu väkinäiseltä. Mutta siihen on vielä pitkä matka. Onneks meillä on koko loppu elämämme yhessä aikaa totutella romantiikkaan ja ehkä nauttiakin siitä vielä joku kaunis (hää)päivä.
Kunnes kuolema meidät erottaa <3
<3<3<3 Daniela <3<3<3
lauantai 17. heinäkuuta 2010
Vieraat
On se vaan uskomatonta miten kiireinen voi ihminen olla! Ajatella, yritin viime viikolla yhden ystävän kanssa tavata kun niin kauheen harvoin nähhään, mutta ei se onnistunu ku joka päivälle oli vähintään jommallakummalla jo suunnitelmia. Ja nyt se ystävä lähti kaheks viikoks reissuun. Totesin hänelle, että tätä menoa nähhään ehkä ens vuonna. Mutta mikä tekee tästä kiireestä niin vaikeesti uskottavaa on se, että kumpikaan meistä ei käy edes töissä! Kauheeta jos joutuis 40 tuntia viikossa töissä istumaan, eihän sitä sitten ehtis mitään muuta tekemäänkään.
Mutta mikä se sitten tälläsen "lomalaisen" niin kiireisenä pitää? Vastaus siihen on hyvin yksinkertanen: Vieraat. Meillä on viimesen kolmen viikon aikana ollu ehkä 4 päivää sellasia että vieraita EI ole ollu. Onneks miusta on kiva kun on vieraita. Tykkään jopa anopista, voitteko kuvitella? ;)
Mies on vähän toista maata. Sille tulee mitta täyteen vieraista paljon nopeemmin ku miulle. Mut hän osaa peitellä sen hyvin :D Hän vaan hissukseen liukenee kaverin luo evakkoon kun alkaa saaha tarpeekseen. Miulle se on ihan ok, eihän kaikesta voi tykätä. Ja onhan se evakkoon lähteminen paljon parempi tapa kun esim. sellanen vittumainen vihjailu, että "Moneltakohan ne vieraat olis kotona jos nyt lähtisivät?" Eikä sen parempi olis kyllä suoraan sanominenkaan: "Oli kiva kun kävitte mut kivempi olis jos lähtisitte!".
Joittenkin vieraitten kanssa pitää aina tehhä jotakin. Olla ohjelmaa joka päivälle. Enemmän tykkään sellasista vieraista jotka on ite jo suunnitellu mitä ne haluu tehhä eikä miun tarvii sitten ruveta leikkii mitään matkanjärjestäjää. Mut sit toisaalta taas on niitäkin vieraita, jotka tulee vaan hengailemaan. Niillä ei oo mitään erityistä tarvetta tehhä mitään. Ne istuu sohvalla ja kysyy että "Mitäs tänään on ohjelmassa?". "No en tiiä teistä mutta ite ajattelin ainakin käyä kaupassa, tehhä ruokaa, kylvettää lapset, tiiäthän, normipäivä." En oikein aina ymmärrä miten nää tyypit jaksaa ajaa 400 kilometriä tullakseen vaan kattomaan tavallisen lapsiperheen arkea. Ja jos heille yrittää tarjota jotain tekemistä niin vastaus on "Ihan sama, mitä ite haluut, ei meillä tässä mitä...".
Ne jotka ON suunnitellu ohjelmaa onkin suunnitellu sitä sitten joka päivälle, joka minuutille, siitä hetkestä kun herää siihen asti kun painaa päänsä illalla tyynyyn. Viimesimmät vieraat oli tätä lajia. En oo vieläkään täysin toipunu heijän visiitistä. Siis oli aivan I-HA-NAA kun nää rakkaat ihmiset kävi, mutta kovin montaa päivää en sitä tahtia jaksais. Ensimmäisenä päivänä koluttiin Ideaparkissa kuus tuntia. Seuraavana (helle)päivänä särkänniemessä meni sama aika. Ja kolmantena päivänä piti vielä päästä Ikeaan. Niin, eikä sovi unohtaa että jokaisella noilla reissuilla mukana roikku kaks vaippaikästä lasta joista toinen on vielä tissillä! Tartten sellasen parin viikon akkujen lataamisajan, että oon taas sataprosenttisesti elävienkirjoissa. Ei näitä vieraita kestäis hullukaan, jos heitä ei rakastais <3
Menee pari päivää ennen kun tottuu taas siihen että sohvalla EI nuku ketään ja kotona on vaan tää oma perhe. Seuraavat vieraat on kylläkin vaan parin viikon päässä ja tällä kertaa sieltä onkin tulossa oikein vieraitten aatelia: OMA ÄITINI! Hää käy kyllä ihan liian harvoin ja viipyy ihan liian vähän aikaa jos miulta kysytään. Pitänee ehottaa sille että lopettaa töissä käymisen ni jää enemmän aikaa olennaiseen, eli ystävien ja perheen kanssa olemiseen!
Rakkaudella, äitiä ikävöiden
XXX Daniela XXX
Mutta mikä se sitten tälläsen "lomalaisen" niin kiireisenä pitää? Vastaus siihen on hyvin yksinkertanen: Vieraat. Meillä on viimesen kolmen viikon aikana ollu ehkä 4 päivää sellasia että vieraita EI ole ollu. Onneks miusta on kiva kun on vieraita. Tykkään jopa anopista, voitteko kuvitella? ;)
Mies on vähän toista maata. Sille tulee mitta täyteen vieraista paljon nopeemmin ku miulle. Mut hän osaa peitellä sen hyvin :D Hän vaan hissukseen liukenee kaverin luo evakkoon kun alkaa saaha tarpeekseen. Miulle se on ihan ok, eihän kaikesta voi tykätä. Ja onhan se evakkoon lähteminen paljon parempi tapa kun esim. sellanen vittumainen vihjailu, että "Moneltakohan ne vieraat olis kotona jos nyt lähtisivät?" Eikä sen parempi olis kyllä suoraan sanominenkaan: "Oli kiva kun kävitte mut kivempi olis jos lähtisitte!".
Joittenkin vieraitten kanssa pitää aina tehhä jotakin. Olla ohjelmaa joka päivälle. Enemmän tykkään sellasista vieraista jotka on ite jo suunnitellu mitä ne haluu tehhä eikä miun tarvii sitten ruveta leikkii mitään matkanjärjestäjää. Mut sit toisaalta taas on niitäkin vieraita, jotka tulee vaan hengailemaan. Niillä ei oo mitään erityistä tarvetta tehhä mitään. Ne istuu sohvalla ja kysyy että "Mitäs tänään on ohjelmassa?". "No en tiiä teistä mutta ite ajattelin ainakin käyä kaupassa, tehhä ruokaa, kylvettää lapset, tiiäthän, normipäivä." En oikein aina ymmärrä miten nää tyypit jaksaa ajaa 400 kilometriä tullakseen vaan kattomaan tavallisen lapsiperheen arkea. Ja jos heille yrittää tarjota jotain tekemistä niin vastaus on "Ihan sama, mitä ite haluut, ei meillä tässä mitä...".
Ne jotka ON suunnitellu ohjelmaa onkin suunnitellu sitä sitten joka päivälle, joka minuutille, siitä hetkestä kun herää siihen asti kun painaa päänsä illalla tyynyyn. Viimesimmät vieraat oli tätä lajia. En oo vieläkään täysin toipunu heijän visiitistä. Siis oli aivan I-HA-NAA kun nää rakkaat ihmiset kävi, mutta kovin montaa päivää en sitä tahtia jaksais. Ensimmäisenä päivänä koluttiin Ideaparkissa kuus tuntia. Seuraavana (helle)päivänä särkänniemessä meni sama aika. Ja kolmantena päivänä piti vielä päästä Ikeaan. Niin, eikä sovi unohtaa että jokaisella noilla reissuilla mukana roikku kaks vaippaikästä lasta joista toinen on vielä tissillä! Tartten sellasen parin viikon akkujen lataamisajan, että oon taas sataprosenttisesti elävienkirjoissa. Ei näitä vieraita kestäis hullukaan, jos heitä ei rakastais <3
Menee pari päivää ennen kun tottuu taas siihen että sohvalla EI nuku ketään ja kotona on vaan tää oma perhe. Seuraavat vieraat on kylläkin vaan parin viikon päässä ja tällä kertaa sieltä onkin tulossa oikein vieraitten aatelia: OMA ÄITINI! Hää käy kyllä ihan liian harvoin ja viipyy ihan liian vähän aikaa jos miulta kysytään. Pitänee ehottaa sille että lopettaa töissä käymisen ni jää enemmän aikaa olennaiseen, eli ystävien ja perheen kanssa olemiseen!
Rakkaudella, äitiä ikävöiden
XXX Daniela XXX
lauantai 10. heinäkuuta 2010
Lälly
Mistä johtuu se sanoinkuvaamattoman vetämätön olo mikä iskee aina välillä? Oikeesti, sille harvoin löytyy selitystä, varsinkaan kovin pätevää. Voihan olla että on nukkunu vähän huonosti, tai syöny liikaa tai liian vähän, mut useimmiten sille LÄLLYLLE ei löydy syytä.
Tänään lälly on iskeny meijän perheeseen heti aamusta. Ei itteeni, onneks, mutta mies on oikein lällyjen kuningas. Pahinta siinä on, että valitetaan tylsyyttä, mutta mitään ei viittitä tehä asian muuttamiseks. "Mitä mie voisin tehä, miulla on tylsää?!"
"No mitäs jos veisit vaikka lapset ulos? Siivoot makkarin? Otat pyykit pois narulta? mene salille?!"
"en jaksa, ei huvita." Tämä selvä.
Miksköhän miusta tuntuu että se on jotenkin miun vika että hänellä on tylsää? Pitäskö miun tarjota jonkun laista viihdykettä? Uskokaa pois, tekisin sen mielelläni, mutta miulla ei riitä mielikuvitus siihen, että voisin viihdyttää sillon kun superlälly iskee. Voin vaan tarjota näitä perusjuttuja ja toivoo että joku niistä vaihtoehdoista kelpaa.
Pitäs vaan muistaa miltä se superlälly tuntuu. Kun MIKÄÄN ei huvita, mutta jotain pitäs kuitenkin tehhä. Mieluiten jotain hauskaa mutta samalla edes pikkasen hyödyllistä. Miulla kun ei oo tuollasta lällyy ollu varmaan kuopuksen syntymän jälkeen. Tuntuu että tekemistä on vaikka muille jakaa. Vaikka olisin koko päivän jalkeillani enkä pysähtyis hetkeksikään, ni silti illalla mieleen tulvii hommia ja asioita jotka olis pitäny hoitaa mutta aika/energia ei riittäny. Mies on sitä mieltä että kaikkia niitä hommia mitä teen ei olis mikään pakko tehhä heti samantien. Joo, totta. Miun ei oo mikään pakko mennä just tällä sekunnilla pesemään pyykkiä, mutta jos en tee sitä tänään niin huomenna sitä on taas paljon enemmän eikä yks koneellinen enää riitä. Imuroinninkin voi jättää myöhemmälle, paitsi jos sitä on jo viikolla lykätty ja lapset voi ruveta elämään lattialta löytyviä muruja syömällä niin sitten on kyllä jo korkee aika ottaa masiina kaapista ja alkaa huitoo. Oon ajanpuutteen inspiroimana opetellu olemaan vähän vähemmän tarkka siisteydestä, mutta joku roti sentään pitää säilyy!
Mutta siis, kun yritän muistella miltä lälly tuntuu niin pieni sympatia alkaa herätä jossain sisällä. Pahimmat överiällölällyt miulla on ollu molempien raskauksien viimesillä viikoilla. On tuntunu että pää räjähtää eikä siihen oo loppupeleissä enää mikään auttanu. Yksinäni hiljaa mökötin päivän jos toisenkin ja murisin vaan jos joku uskalti "kannustaa" että "ei enää montaa viikkoo jälellä". Siinä oli sellanen lällyjen lälly että ehkä miun lällyt on nyt lällyilty seuraavaks pariks vuodeks eteen päin. Täytyy palauttaa mieleen välillä se olotila ja sitten yrittää ymmärtää myös muitten lällyjä.
Mutta hyvä uutinen on nyt se, että ukko lähti salille! :D oon aivan satavarma että sen lällyt karisee sinne raudan sekaan ja kotiin tulee salettiin niin tyytyväinen ja hyväntuulinen mies, että se sanoo heti ovesta sisään astuttuaan " Hei rakas vaimoni, kiitos kun kannustit salille, nyt on oikein hyvä ja energinen olo, lähdettäiskö kävelylle ja leikkipuistoon?" Okei, tuo meni pikkasen yli, ei siellä sentään mitään piristeitä jaeta (tietääkseni). Mutta oon ilonen jos kotiin saapuessaan heittää vaikka hymyn, siitä on hyvä jatkaa ylös päin :)
Lällyterveiset helteestä!
XXX Daniela XXX
Tänään lälly on iskeny meijän perheeseen heti aamusta. Ei itteeni, onneks, mutta mies on oikein lällyjen kuningas. Pahinta siinä on, että valitetaan tylsyyttä, mutta mitään ei viittitä tehä asian muuttamiseks. "Mitä mie voisin tehä, miulla on tylsää?!"
"No mitäs jos veisit vaikka lapset ulos? Siivoot makkarin? Otat pyykit pois narulta? mene salille?!"
"en jaksa, ei huvita." Tämä selvä.
Miksköhän miusta tuntuu että se on jotenkin miun vika että hänellä on tylsää? Pitäskö miun tarjota jonkun laista viihdykettä? Uskokaa pois, tekisin sen mielelläni, mutta miulla ei riitä mielikuvitus siihen, että voisin viihdyttää sillon kun superlälly iskee. Voin vaan tarjota näitä perusjuttuja ja toivoo että joku niistä vaihtoehdoista kelpaa.
Pitäs vaan muistaa miltä se superlälly tuntuu. Kun MIKÄÄN ei huvita, mutta jotain pitäs kuitenkin tehhä. Mieluiten jotain hauskaa mutta samalla edes pikkasen hyödyllistä. Miulla kun ei oo tuollasta lällyy ollu varmaan kuopuksen syntymän jälkeen. Tuntuu että tekemistä on vaikka muille jakaa. Vaikka olisin koko päivän jalkeillani enkä pysähtyis hetkeksikään, ni silti illalla mieleen tulvii hommia ja asioita jotka olis pitäny hoitaa mutta aika/energia ei riittäny. Mies on sitä mieltä että kaikkia niitä hommia mitä teen ei olis mikään pakko tehhä heti samantien. Joo, totta. Miun ei oo mikään pakko mennä just tällä sekunnilla pesemään pyykkiä, mutta jos en tee sitä tänään niin huomenna sitä on taas paljon enemmän eikä yks koneellinen enää riitä. Imuroinninkin voi jättää myöhemmälle, paitsi jos sitä on jo viikolla lykätty ja lapset voi ruveta elämään lattialta löytyviä muruja syömällä niin sitten on kyllä jo korkee aika ottaa masiina kaapista ja alkaa huitoo. Oon ajanpuutteen inspiroimana opetellu olemaan vähän vähemmän tarkka siisteydestä, mutta joku roti sentään pitää säilyy!
Mutta siis, kun yritän muistella miltä lälly tuntuu niin pieni sympatia alkaa herätä jossain sisällä. Pahimmat överiällölällyt miulla on ollu molempien raskauksien viimesillä viikoilla. On tuntunu että pää räjähtää eikä siihen oo loppupeleissä enää mikään auttanu. Yksinäni hiljaa mökötin päivän jos toisenkin ja murisin vaan jos joku uskalti "kannustaa" että "ei enää montaa viikkoo jälellä". Siinä oli sellanen lällyjen lälly että ehkä miun lällyt on nyt lällyilty seuraavaks pariks vuodeks eteen päin. Täytyy palauttaa mieleen välillä se olotila ja sitten yrittää ymmärtää myös muitten lällyjä.
Mutta hyvä uutinen on nyt se, että ukko lähti salille! :D oon aivan satavarma että sen lällyt karisee sinne raudan sekaan ja kotiin tulee salettiin niin tyytyväinen ja hyväntuulinen mies, että se sanoo heti ovesta sisään astuttuaan " Hei rakas vaimoni, kiitos kun kannustit salille, nyt on oikein hyvä ja energinen olo, lähdettäiskö kävelylle ja leikkipuistoon?" Okei, tuo meni pikkasen yli, ei siellä sentään mitään piristeitä jaeta (tietääkseni). Mutta oon ilonen jos kotiin saapuessaan heittää vaikka hymyn, siitä on hyvä jatkaa ylös päin :)
Lällyterveiset helteestä!
XXX Daniela XXX
maanantai 28. kesäkuuta 2010
Peter Pan
Tapasin viikonloppuna tyypin jonka oon tuntenu kirjaimellisesti koko ikäni: veljeni. Hän sai miut kyllä aika hämmentyneeks. Tajusin nimittäin ettei tää 26 vuotias kahden lapsen isä oo millään mittarilla vielä aikuinen. Ja parasta tässä on se että hän tietää sen itekkin ja on ok sen asian kanssa. Tai oikeastaan tuo on vasta toiseksi paras juttu, parasta nimittäin on se että hänen puolisonsakin on ok sen asian kanssa. :)
Miten tää asia sitten tuli esiin? No sanotaampa nyt eka että oon oottanu veljeni aikuistumista lähes koko ikäni. Hän on aina ollu aika kova kiusaamaan ja härnäämään ja välillä vähän turhan kovakätisestikkin. Joskus murrosiän myrskyissä muistan ajatelleeni, että ei hätää, kyllä se velipoika kohta kasvaa aikuiseks ja lopettaa kaiken lapsellisen kiusaamisen. Turha toivo, kiusaaminen loppu vasta kun muutin ite pois kotoa. Tai jatku se senkin jälkeen, mutta sitten pystyin sentään vähän ite sitä säätelemään, pystyin nimittääin pyytää häntä poistumaan MIUN kodista jos alko jutut tympiä.
No nythän on tilanne se , että veljeni puoliso on raskaana. TAAS! Eikä veljeni uskalla kertoa meijän äitille, koska pelkää tämän suuttuvan! Ensinnäkin, kuka nyt tuommosesta ilouutisesta suuttuis, toisekseen mitä sitten jos suuttuisikin? Ilmeisesti veljeni pelkää joutuvansa kotiarestiin tai jotain vastaavaa. Järkyttävää. Mistä muusta tämä lapsellisuus ilmenee on se että kun esim. sukujuhlissa tai vastaavissa on aina "lastenpöytä" niin hän kokee että kun me, siis mie ja veljeni plus serkkumme ( 17 vuotias ja 24 vuotias) ja puolisomme istumme jossain pöydässä, niin se on sitten se lastenpöytä. Ite en näkis asiaa näin, mutta hän jaksaa aina siitä kovaan ääneen huudella miten me lapset istutaan taas kivasti samassa pöydässä ja aikuiset istuu ihan jossain muualla keskenään. Tämä tapahtui myös hänen oman lapsen ristiäisissä. TODELLA hämmentävää. Hän vain elää kuin pellossa ja odottelee sitä kaunista maagista päivää kun hän yhtäkkiä aikuistuu kertaheitolla ja elämä alkaa näyttää jotenkin synkemmältä. Tai helpommalta, en oo ihan varma hänen näkökannastaan.
Ite henkilökohtasesti rakastan aikuisena olemista! En tunne itteeni kuitenkaan ihan koko ajan ja joka hetki aikuiseks, vaan oon jotain ehkä siltä ja väliltä. Myös seurasta riippuen. Mutta kotona olen äiti lapsilleni ja täten myös aikuinen. Maksan itse vuokrani ja laskuni. Käyn kaupassa ja teen ruokaa. Teen päätöksiä koskien itteeni ja myös koko perhettä. Oon vastuussa lapsistani ja itestäni. Oon tietonen, että saan tehdä mitä vaan kunhan oon valmis kantamaan vastuun tekojeni seurauksista. En tarvii lupaa olla ulkona myöhään, enkä joudu pyytämään rahaa että voisin ostaa uudet kengät. Teen ite päätöksen siitä, onko kenkiin varaa. Wau :) oonpa tosi aikuinen :D
Veljeni taitaa pelätä aikuistumista. Ehkä sille on jo keksitty joku Peter Pan-syndrooma nimikekkin, mistä näitä tietää. Pitäs varmaan sanoo sille ISOveljelle, että olis korkee aika jättää teinivuodet taakse ja astuu aikuisuuteen, edes vähän varpaan kärjillä vaan. Tää on kivaa, ja silti voi välillä tehhä retkiä lapsuuteen istumalla hiekkalaatikolla ja keinumalla kiikussa. Teiniyteen teen turvallisimmat visiitit käyttämällä hymiöitä tai ilmaisuja "ih-q" ja "OMG" silloin tällöin.
HYVÄÄ AIKUISUUTTA EVERYBODY, äksdeeäksdeeäksdee!!
XXX Daniela XXX
Miten tää asia sitten tuli esiin? No sanotaampa nyt eka että oon oottanu veljeni aikuistumista lähes koko ikäni. Hän on aina ollu aika kova kiusaamaan ja härnäämään ja välillä vähän turhan kovakätisestikkin. Joskus murrosiän myrskyissä muistan ajatelleeni, että ei hätää, kyllä se velipoika kohta kasvaa aikuiseks ja lopettaa kaiken lapsellisen kiusaamisen. Turha toivo, kiusaaminen loppu vasta kun muutin ite pois kotoa. Tai jatku se senkin jälkeen, mutta sitten pystyin sentään vähän ite sitä säätelemään, pystyin nimittääin pyytää häntä poistumaan MIUN kodista jos alko jutut tympiä.
No nythän on tilanne se , että veljeni puoliso on raskaana. TAAS! Eikä veljeni uskalla kertoa meijän äitille, koska pelkää tämän suuttuvan! Ensinnäkin, kuka nyt tuommosesta ilouutisesta suuttuis, toisekseen mitä sitten jos suuttuisikin? Ilmeisesti veljeni pelkää joutuvansa kotiarestiin tai jotain vastaavaa. Järkyttävää. Mistä muusta tämä lapsellisuus ilmenee on se että kun esim. sukujuhlissa tai vastaavissa on aina "lastenpöytä" niin hän kokee että kun me, siis mie ja veljeni plus serkkumme ( 17 vuotias ja 24 vuotias) ja puolisomme istumme jossain pöydässä, niin se on sitten se lastenpöytä. Ite en näkis asiaa näin, mutta hän jaksaa aina siitä kovaan ääneen huudella miten me lapset istutaan taas kivasti samassa pöydässä ja aikuiset istuu ihan jossain muualla keskenään. Tämä tapahtui myös hänen oman lapsen ristiäisissä. TODELLA hämmentävää. Hän vain elää kuin pellossa ja odottelee sitä kaunista maagista päivää kun hän yhtäkkiä aikuistuu kertaheitolla ja elämä alkaa näyttää jotenkin synkemmältä. Tai helpommalta, en oo ihan varma hänen näkökannastaan.
Ite henkilökohtasesti rakastan aikuisena olemista! En tunne itteeni kuitenkaan ihan koko ajan ja joka hetki aikuiseks, vaan oon jotain ehkä siltä ja väliltä. Myös seurasta riippuen. Mutta kotona olen äiti lapsilleni ja täten myös aikuinen. Maksan itse vuokrani ja laskuni. Käyn kaupassa ja teen ruokaa. Teen päätöksiä koskien itteeni ja myös koko perhettä. Oon vastuussa lapsistani ja itestäni. Oon tietonen, että saan tehdä mitä vaan kunhan oon valmis kantamaan vastuun tekojeni seurauksista. En tarvii lupaa olla ulkona myöhään, enkä joudu pyytämään rahaa että voisin ostaa uudet kengät. Teen ite päätöksen siitä, onko kenkiin varaa. Wau :) oonpa tosi aikuinen :D
Veljeni taitaa pelätä aikuistumista. Ehkä sille on jo keksitty joku Peter Pan-syndrooma nimikekkin, mistä näitä tietää. Pitäs varmaan sanoo sille ISOveljelle, että olis korkee aika jättää teinivuodet taakse ja astuu aikuisuuteen, edes vähän varpaan kärjillä vaan. Tää on kivaa, ja silti voi välillä tehhä retkiä lapsuuteen istumalla hiekkalaatikolla ja keinumalla kiikussa. Teiniyteen teen turvallisimmat visiitit käyttämällä hymiöitä tai ilmaisuja "ih-q" ja "OMG" silloin tällöin.
HYVÄÄ AIKUISUUTTA EVERYBODY, äksdeeäksdeeäksdee!!
XXX Daniela XXX
torstai 24. kesäkuuta 2010
Kaikkee pitää kokeilla paitsi...
Niin mitenkähän se sanonta menikään? Omaa mummoa ja kansan tanhuja :) Ite sanosin ehkä että kaikkee muuta pitää kokeilla paitsi blogin kirjottamista! Mutta oon äksy teini (iän puolesta ehkä en mutta noin muuten) ja teen kaiken päin vastoin, eli haistatan itelleni paskat ja kirjotan tätä. Vikise vaan Daniela, et voi mitään.
Suurin syy siihen etten oo aikasemmin kirjottanu blogia on se etten rehellisesti usko kenenkään tätä lukevan. Joten mitä järkee tässä on? Sepä se, kerrankin kirjotat "päiväkirjaa" jonka oikein tarkotuksella laitat nettiin miljoonien ihmisten luettavaks ja ketään ei kiinnosta. Jos tää olis muutaman salasanan ja varotustekstin takana niin lukijoita ilmaantuis pilvin pimein alta aikayksikön. Ihminen kun on sellanen tirkistelijä.
Eli miksi nyt? No eipä miksikään. Tekeepä vaan mieli kirjoittaa ajatuksia ylös, ja jos edes YKSI ihminen päätyy lukemaan miun "hengentuotosta" oon saavuttanu jonkun hämärän mittapuun elämässäni.
Blogin nimi on aika laajakäsitteinen, mutta ajattelin etten lähe rajaamaan liian kapeelle tähtäimelle, sitä kun ei koskaan tiedä mitä täältä päästä vielä irtoaa. Ehkä jotain hyvinkin mielenkiintosta ;)
Josko alottelisin paljastamalla itestäni jotain pienehköä, että pysyy sitten laaja lukijakuntani kärryillä. Olen 24 vuotias. Äiti. Vaimo. Savolainen. Äkkipikainen. Äänekäs. Itsekäs. Täydellisyyden tavoittelija. Keskimittainen ja sopusuhtainen xD (Ja se joka tunnisti miut nyt pitäköön päänsä kiinni, anonyyminä on paljon helpompi huudella!) Yritän tässä juurikin laihuttaa, joten oon myös hyvin äkänen ison osan päivästä. Ku pitäs pitäs pitäs, eikä sais sais sais. plaa plaa, kaikki tietää mitä laihuttaminen on, ei siitä sen enmpää.(Nyt). Mutta elämänmuutokset saa pääkopan käymään ylikierroksilla ja ajattelin kokeilla ajatusten purkamista vaikkapa tällä tavoin.
Huomenna se oliskin juhannus, mikä nyt sinäänsä ei meikäläiselle hirveesti merkitse, mutta kai se on ihan hauskaa kattoa kun pari risukasaa tuikataan taas tuleen. Tai sitten käy niinkun entisessä kotikaupungissa joka vuosi ja joka ikinen kokko poltetaan jo aattoa edeltävänä yönä. Ai että, kyllä niitä teinejä on vaan pakko ihailla noin omalaatusista päähänpistoista! wish i was there, tai jotain. Mutta siis, kokkoja lähen kahtelee oman ja veljeni perheen kanssa, siitä tulee varmasti hauskaa, siis ihan aikuisten oikeesti :) Jännityksellä ootan tän vuoden hukkumistlastoja ja toivon ettei kukaan tuttu päädy sinne.
Nyt täytyy lopetella tää ensikokeilu kun tuo kuopus tuossa näyttää jo nyrkkejään natustavan ja sehän ei oo kasvavan lapsen ihan se ensisijainen ravinnonlähde kuitenkaan.
Näkyillään!
Suurin syy siihen etten oo aikasemmin kirjottanu blogia on se etten rehellisesti usko kenenkään tätä lukevan. Joten mitä järkee tässä on? Sepä se, kerrankin kirjotat "päiväkirjaa" jonka oikein tarkotuksella laitat nettiin miljoonien ihmisten luettavaks ja ketään ei kiinnosta. Jos tää olis muutaman salasanan ja varotustekstin takana niin lukijoita ilmaantuis pilvin pimein alta aikayksikön. Ihminen kun on sellanen tirkistelijä.
Eli miksi nyt? No eipä miksikään. Tekeepä vaan mieli kirjoittaa ajatuksia ylös, ja jos edes YKSI ihminen päätyy lukemaan miun "hengentuotosta" oon saavuttanu jonkun hämärän mittapuun elämässäni.
Blogin nimi on aika laajakäsitteinen, mutta ajattelin etten lähe rajaamaan liian kapeelle tähtäimelle, sitä kun ei koskaan tiedä mitä täältä päästä vielä irtoaa. Ehkä jotain hyvinkin mielenkiintosta ;)
Josko alottelisin paljastamalla itestäni jotain pienehköä, että pysyy sitten laaja lukijakuntani kärryillä. Olen 24 vuotias. Äiti. Vaimo. Savolainen. Äkkipikainen. Äänekäs. Itsekäs. Täydellisyyden tavoittelija. Keskimittainen ja sopusuhtainen xD (Ja se joka tunnisti miut nyt pitäköön päänsä kiinni, anonyyminä on paljon helpompi huudella!) Yritän tässä juurikin laihuttaa, joten oon myös hyvin äkänen ison osan päivästä. Ku pitäs pitäs pitäs, eikä sais sais sais. plaa plaa, kaikki tietää mitä laihuttaminen on, ei siitä sen enmpää.(Nyt). Mutta elämänmuutokset saa pääkopan käymään ylikierroksilla ja ajattelin kokeilla ajatusten purkamista vaikkapa tällä tavoin.
Huomenna se oliskin juhannus, mikä nyt sinäänsä ei meikäläiselle hirveesti merkitse, mutta kai se on ihan hauskaa kattoa kun pari risukasaa tuikataan taas tuleen. Tai sitten käy niinkun entisessä kotikaupungissa joka vuosi ja joka ikinen kokko poltetaan jo aattoa edeltävänä yönä. Ai että, kyllä niitä teinejä on vaan pakko ihailla noin omalaatusista päähänpistoista! wish i was there, tai jotain. Mutta siis, kokkoja lähen kahtelee oman ja veljeni perheen kanssa, siitä tulee varmasti hauskaa, siis ihan aikuisten oikeesti :) Jännityksellä ootan tän vuoden hukkumistlastoja ja toivon ettei kukaan tuttu päädy sinne.
Nyt täytyy lopetella tää ensikokeilu kun tuo kuopus tuossa näyttää jo nyrkkejään natustavan ja sehän ei oo kasvavan lapsen ihan se ensisijainen ravinnonlähde kuitenkaan.
Näkyillään!
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)